Kaksnelonen

Jännittää niin että meinaan saada rytmihäiriöitä. Istun Eerikkilän autossa, keskityn hengittämiseen ja koitan rauhoittua. Edessä on 24 tunnin suunnistus, meitä ollaan kiikuttamassa jonnekin kartan ulkopuolelle, josta otamme suunnan länteen ja koitamme parini kanssa löytää ensimmäiselle rastille.

Astumme vuorollamme ulos autosta ja suunnistamme suoraan pusikkoon. Ensimmäinen tavoite täyttyy, kun metsäpolulla näkyy kymmeniä kauriinjälkiä. Löydämme itsemme riistaeläinten ruokintapaikalta, edessämme on kasoittain perunoita ja porkkanoita.

Huomaan ensimmäisenä, miten helposti pään suuntavaisto menee sekaisin. Kuljemme tiukati kompassin näyttämällä suunnalla, ja silti minusta tuntuu jatkuvasti, että kävelemme ympyrää. Kompassi on kuitenkin oikeassa ja löydämme ensimmäiselle rastille ja kartalle. Keittelemme glögiä keittimellä ja vaihdan läpimärät housut ja sukat kuiviin lisäten sukkien päälle vielä uovipussit-kenkäni kun ovat jo läpimärät metsähangessa rämmittyämme.

Ihailemme auingonlaskua ja lähdemme sitten suunnistamaan hämärtyvään iltaan. Otsalamput otsalla pilkkopimeässä metsässä ei pelota ollenkaan, varsinkaan kun on selkeä tehtävä ja päämäärä. Ainoastaan ihmisasutuksen lähellä tuntuu hieman karmivalta. Kerran aivan vierestä lehahtaa ilmaan valtavankokoinen huuhkaja, mutta muuten metsässä on hiljaista ja rauhallista. Rämpiessämme huomaamme monia eri eläintenjälkiä ja arvuutteemme niiden jättäjiä.

Fiilis pysyy koko matkan ajan hyvänä ja positiivisena, muutaman kerran olen aivan pihalla ja hieman epätoivoisessa tilassa, mutta kaverin rauhoittava selkääntaputus palauttaa hyvän mielialan. Kerran eksymme jonkun pihalle ja törmäämme säikähtäneen näköiseen kalsarikalleen. Kumpihan säikähti enemmän, hän vaiko me. Selitämme tilanteemme ja saamme neuvon oikeaan suuntaan. Saavumme yhdentoista maissa Turpoonjoen laavulle, keittelemme pikaisesti puurot ja käymme aittaan nukkumaan.

Muutaman tunnin unien jälkeen nousemme ylös, keittelemme taas koomassa puurot ja lähdemme klo 4.12 suunnistamaan metsään. Vaihtelemme edessämenijän paikkaa aina metsätien kohdatessamme ja pidämme pieniä taukoja. Istahdan yhdellä tauolla rinkan päälle ja meinaan nukahtaa. Muutaman kerran olen jo kaatunut rinkka selässä, enkä ole päässyt ylös ilman apua. Tämä tietysti naurattaa hysteerisesti.

Saavumme viimeiselle rastille, jossa meiltä kysytään ilmansuunnista. Keskittymiskyky on melko heikkoa luokkaa ja sekoilemme hieman. Fiilikset ovat kuitenkin melkoisen hilpeät. Matka koululle tuntuu kuitenkin pitkältä, ja harhailemmekin hieman. Huomaan tekeväni virheitä, joita en ns. selvinpäin tekisi.

Saavumme koululle kahdeksan jälkeen aamulla naureskellen ulkomuodoillemme. Oma lookini muistuttaa spurgun ja peikon välimuotoa pörröhiuksien, haalistuneen sotamaaluksen ja jalassa roikkuvan muovipussin takia.
Laitamme tavarat kasaan, syömme ja kiiruhdamme saunaan pesulle. Ihana pestä matkan liat ja hajut ja virkistyä avannossa. Olo alkaa olla raukea, kun pääsee vielä ruokalaan syömään kunnolla. Keho on aivan sekaisin, tuntuu että kokoajan on nälkä, mutta ei tee mieli syödä. Bussissa simahdan heti kun pääsen istumaan.

Evolutionary

Evon retkeilyalue sykähdyttää aika paljon, ihania sammalmättäitä ja vanhaa metsää. Omasta mielestä tämä metsä on ihanampi kuin Torron ja Liesjärven metsät yhteensä, oikea satumetsä. Ja eläimistäkin näkyy kovasti merkkejä. Meinaamme astua vaikka kuinka moneen supikoiran tai ketun kakkaan, toikkaroimme upean majavan padon ohi ja kuikuilemme luultavasti supikoiran pesäkoloon.

Kävelemme, juttelemme ja olemme ihan hiljaa matkalla leiripaikallemme. Majoitteen päätän tälläkertaa pystyttää kauas muista ja aivan itse. Seuraavana aamuna tiedän, miten ei kannata hätämajoitetta eli pepaa pystyttää.. Yöllä tuulee ja pepani helmat lepattavat ja suhisevat makuupussiani ja kanervia vasten nin, että kuvittelen jonkun olevan ulkopuolella vaanimassa. Aamulla olen kuitenkin tyytyväinen kokeilustani.

Aamulla ennen lähtöä teemme aamuvenyttelyt, leikimme hieman evoluutioleikkiä teeman mukaisesti ja teemme naurumadon. Taivas näyttää siltä, että iltapäivällä saattaa sataa.

Olemme kävelleet kymmenisen kilometriä, ja sade alkaa ripottaa. Mietin jo, miten selvydyn tulevasta yöstä sateessa ja tuulessa, kun pysähdymme savottamökin eteen. Tässävaiheessa kaikkien naamalla näkyy kokoajan kasvava virne. Saamme yöpyä mökissä, saunoa ja hypätä paljuun ja kaikki tämä pienen ruummillisen työmaksun jälkeen. Raivaamme lähialuuen risut isoihin kasoihin. Ei siinä nokka kauaa kahdellakymmenellä eräoppaalla tuhise.

Kokoonnumme kaikki yhteiselle päivälliselle ennen saunaa. Olo on kuin suurella perheellä, ja välillä myös kuin Vain Elämää ohjelmasta. Tunnelma on rento ja iloinen.

Saunassa saamme Jenniltä perinteisen tervahaude hoidon kipeisiin lihaksiin sekä hieman piiskausta havunoksalla. Veri kiertää ja nokkostakin sisältävä haude polttelee mukavasti hartioissa ja naamassa.

Hyvinnukutun yön jälkeen kävelemme lyhyen matkaa metsän siimekseen ja saamme sitten tehtäväksi kirjoittaa itselemme kirje 300 päivän päähän koulun päättäjäisiin. Lähdemme hiljaiselle mietiskelykävelylle luontopolulle. Mietiskelen, mitä olen tähän asti jo itsestäni ja muista oppinut, miten tärkeitä ihmisiä nämä ihmiset ovat jo minulle, ja minkälaista kurssin päättyminen on ensivuoden syksyllä. Polun loppupuolella unohdan ajattelemisen ja vain nautiskelen.

Viimeisenä ohjelmanumerona teemme kaksi piiriä, niin että piirit ovat sisäkkäin. Kierrämme kaikki toisemme läpi ja kerromme positiivisia asioita toisistamme halaten lopuksi. Saan paljon ihania ja kauniita sanoja. Ihana päätös tähän mennessä parhaalle maastoharjoitukselle.

El Torro

Nukun koko viikon huonosti. Alitajuisesti taidan stressata tulevaa ryhmämme ohjaamaa vaellusta Torronsuolle. En kuitenkaan tunne saavani suunnittelusta oikein kiinni.

Maanantaina ja tiistaina harjoittelemme kalastamaan virvelillä ja verkoilla. Saalista tulee vähän; pari haukea ja hirveän isot ahvenet verkosta. Niistä väsäämmekin kodassa aivan mahdottomn maukkaan kalakeiton.

Keskiviikkona saamme hullutella kanooteilla; harjoittelemme kaatumista. En muista, milloin viimeksi olisin nauranut yhtä paljon. Kokeilemme Hannan kanssa saammeko kanootin liikkumaan airoitta hyppimällä kanootin eri puolilla. Reidet laulavat ja kanoottikin liikkuu ainakin vähän. Muutaman kerran tarvitaan kavereiden hinauspalvelua. Keekoilemme kanooteilla miten sattuu; seisoskelemme laidoilla ja heiluttelemme, kokeilemme kanootin kaatumiskulmaa ja uppoamme hitaasti veteen, kun kanootti hörppää liika vettä.

Torstai aamuna kokoonnumme pyörävarastolle, ja pidän erittäin pienen priiffin pyörien käytöstä. Jälkeenpäin harmittelen huonoa valmistautumista ja lamaantumista muiden edessä. Tuntemattomilleihmisille on helppo pitää esitelmiä, mutta kun pitääkin puhua kavereille ja tietää tulevansa arvioiduksi, ei se olekaan niin helppoa.
Matka tuntuu lyhyemmältä, kun tuntee reitin. Ajamme noin 15 kiometriä leiripaikalle, jätämme pyörät ja lähdemme kävelemään Torronsuon pitkospuille. Pidän toisen esitelmäni suon linnuista, ja se sujuu jo rennommalla otteella.

Kiipeämme lintutorniin ja hiljennymme Hannan johdolla kuuntelemaan luontoa ja kehoamme hetkiseksi. Tutustumme myös vanhaan kvartsilouhokseen Petrin johdolla.

Perjantaina alkaa oma pääopaspäiväni kello kuusi. Aivot ovat käyneet sen verran ylikierroksilla, että unta on tullut ehkä muutama tunti. Laavulla harjoittelen tulien tekemistä ja puoli kahdeksalta käyn Anitan kanssa tarkistamassa, että kaikki ovat heränneet. Aamupalojen jälkeen väsäämme Petrin kanssa lintubongausrastinja pian jo kierrätämme ryhmiä eri rasteilla. Kuvailen kun ihmiset ryömivät sokkoina pusikossa ja esittävät mykkinä eräoppaita ja turisteja. Kaikilla näyttää olevan hauskaa ja rastit saavat paljon kehuja.
Suunnitelmiin tulee pian äkkinäinen muutos ja joudumme organisoimaan lähtemisen paljon aikaisemmaksi kuin olimme suunnitelleet. Kaikki sujuu kuitenkin sutjakkaasti ja kohta olemmekin pyörien selässä matkalla takaisin opistoa. 12 pyöräilijän ryhmänhallinta ei ole ihan omaa mukavuusaluetta, mutta hyvin se kuitenkin sujuu. Pääsemme aikataulussa kodalle paistamaan tikkupullia ja kuulemaan palautetta. Juhlistamme myös Riikan syntymäpäiviä ja paljon onnea vaan-laulu soi tunnelmallisessa nuotionvalossa. Innolla seuraavalle reissulle!

Tiistaiaamu Eerikkilässä <3

aamukastetta

Aamuaurinko siivilöityy 

Kanootin kaatumiskulman opiskelua

pannukahvia kodalla

Torronsuo

Kaunis aamu

Ihana palata taas kouluun. Aamu usva levittäytyy aurinkoiselle järvelle. Hengitys höyryää. Tunnilla en pysty keskittymään. Tauoilla istumme ulkona laiturinnokassa ja katselemme ahvenien uiskentelua rantavedessä. Hauki ui lähelle vaanimaan. Sudenkorento laskeutuu laiturille viereeni ja ihailen sitä hetken, ennenkuin se lennähtää pois.







































I don’t wanna live this way
Gonna take my things and go
If things change in a matter of days
I could be persuaded to hold on
Mama was the same
None of us are saints I guess that god knows that
I don’t wanna run away
And one of these days I might just show that
Put my home in a suitcase
Tie both shoe laces and hope that
Things change, but for now I’ll leave town with a backpack on my shoulder

I love her from my skin to my bones
But I don’t wanna live in her home
There’s nothing to say 'cause she knows
I’ll just run away and be on my own

Liesjärviretki 8.-9.9.2017

Aamu alkaa isolla aamupalalla Eerikkilän ruokalassa. Kamat on pakattu valmiiksi ja puukko on vyöllä. Aloitamme vaelluksen Eerikkilän parkkipaikalta; lähdemme ilvesreitille. Edessä on 17 kilometriä metsää ja kavereita. Hurtti huumori alkaa jo alkumetreillä.

Sää on loistava, hirvikärpäsiä on vain hieman ja sieniä löytyy niin paljon, että jonomme stoppailee vähän väliä. Olemme kuitenkin hyvin aikataulussa, ja kaikki pääoppaat saavat esitelmänsä pidettyä. Pysähdymme mm. mäelle, jossa ennen vanhaan optisesti mitattiin karttojen etäisyyksiä. Teemme myös hyödyllisen tehtävän liittyen sieniin (joista pidetään koe seuraavalla viikolla) ja kuulemme myös Liesjärven historiasta. Kävellessämme opettelemme myös samalla jäkäliä ja sammalia.

Saavumme pian leiripaikalle ja tervehdimme Eerikkilän liikuntaohjaajaryhmäläisiä. He lähtevät nuotiolta pikapikaa jatkamaan matkaa, kun meidän meluisa porukkamme saapuu paikalle. Olemme suurin osa ottaneet majoitteeksi mukaan hätämajoitteet eli tarpit (leikkisästi peba, josta juttua tietysti riittää), joita haluaisimme jo malttamattomina alkaa pystyttämään. Syömme ja käymme uimassa kuitenkin ensin. Kun ohjaajat saapuvat paikalle ravintolaillallistensa jälkeen, alamme harjoittelemaan tarppien pystyttämistä. Kaikilla nousee pystyyn mitä erilaisimpia majoitteita. Meidän on tietenkin paras.

Illalla vietämme aikaa nuotiolla kertoen höpsöjä tarinoita ja ahmien lettuja. Järvi on tyyni ja aurinko laskeutuu kauniisti sen ylle. Tähdet alkavat tulla esiin, ja kurkistelen niitä tarpin reunan alta. Ilta viilenee kovaa vauhtia, ja minulle alkaa tulla kylmä. Kahdet kerrastot ja silkkipussi eivät auta paljoa, kun alusta on ohut ja makuupussi sitäkin ohuempi. Toverit heittelevät päälleni untuvatakkia, pipoa ja fleeceä.

Aamu alkaa sarastaa ja nousen suosiolla ylös. Käyn rannassa pesemässä hampaat ja maisema on mykistävän kaunis. Usva peittää näkyvistä suurimman osan vastarannasta, siellä täällä näkyy pieniä saarekkeita. Idässä aurinko värjää taivaanrannan keltaiseksi ja usva väreilee järven pinnassa. Haen äkkiä kameran.

Aamutoimien jälkeen lähdemme taas tepastelemaan Kortenniemen perinnetilaa kohti. Omat tunnelmani ovat hieman haikeat. Olisin voinut jatkaa vielä. Toisaalta seuraavalle vaellukselle osaa taas lähteä piirun verran valmistautuneemmin. Makuupussi menee vaihtoon, ja lisäksi tarvitsen tulentekovälineet, puukonteroittimen, kuivapusseja ja ehkäpä uuden alustankin. Virheistä oppii.

Tilalla saamme tehtäväksemme miettiä vuoden tavoitteita. Teemme sen konkreettisesti kävelemällä tavoitepolkua, asettamalla tietyin ajanjaksoin ja askelvälein polulle esim. kävyn osoittamaan haastetta ja kuvitellen tavoitteen saavuttamista. Olen itse inspiroitunut ryhmäläisteni avuliaisuudesta ja huomaavaisuudesta minua ja kaikkia muitakin kohtaan, joten haluan päästä vuodessa samanlaiseen asenteeseen.

Vaellus on tullut päätökseensä, sanomme heipat hevosille sekä muille tilan eläimille, hyppäämme autoihin ja ajamme takaisin Eerikkilään. Eikun nokka kohti seuraavaa vaellusta!

Hätämajoitteet pystyssä

iltanuotiolla

aamu-usvaa

Ensikokemukset Scotlannista ja Scotcon

2.9.2017

Olen jahkaillut Scotlantiin lähtöä muutaman viikon. Lentämine pelottaa ja ietin, onko mitään järkeä lähteä yksin. Majapaikkaa ei meinaa aluksi löytyä ja kipeäksin onnistun tulemaan. Olo paranee hieman viikon loppua kohden mentäessä, ja muutaman ihmisen kannustuksen voimalla päätän olla rohkea.
Perjantaina harjoittelemme koulussa melontaa intiaanikanooteilla. Jännitän matkalle lähtemistä, mutta päästessäni bussiin, olen jo rauhallinen Eihän tässä tarvitse muuta tehdä kuin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bussit kulkevat ja lentokentän kiemuratkin sujuvat jo rutiinilla. Lentokoneessa alkaa jo hymy nousta huulille miettiessäni, että vihdoin pääsen ensimmäistä kertaa unelmoimaani Scotlantiin.

Puoliltaöin saavun Edinburghiin ja hyppään Haddingtoniin vievään bussiin. Lähetän Soffasurffaajista löytämälleni hostille viestiä olevani bussissa ja kohta perillä. Saan hätäisen viestin, että olen mennyt 20mailia ohi kohteesta. Hyppään bussista ja onneksi hostini pääsee hakemaan minut autolla, sillä viimeinen bussi on jo mennyt. Tarjoan hänelle suomalaista suklaata ja hengähdän helpotuksesta. Asunnolla hostini James ystävällisesti auttaa minua miljoonan google mapsista tulostetun kartan kanssa. Löydämme virheellisen kartan; Olen sekoittanut Haddington Placen ja Haddingtonin keskenään. No, virheistä oppii. Onneksi alue on nyt vähän tutumpi, sillä seuraavat yöt vietän nuorisohotellissa lähiseudulla.

Nukun makoisat unet makuupussissa olohuoneen sohvalla, ja aamulla lähden matkaamaan Kirknewtoniin Dalmahoyn kartanolle. Hyppään bussiin ja ihailen Edinburghin maisemia. Kaupunki on täynnä upeita vanhoja rakennuksia, ja varsinkin korkealla kukkulalla ylpeänä seisova linna sykähdyttää. Edinburghin kaupunkialue loppuu ja maaseutumaiset maisemat alkavat. Horisontissa näen kauniita kukkuloita, ja unelmoin tulevaisuuden patikkareissuista Scotlannin pitkän matkan vaellusreiteillä.

Löydän tieni kartanolle, jonne bussit kulkivat sen verran harvoin, että päätän kävellä noin viiden mailin matkan ihaillen samalla maisemia. Kartanolla eksyn ensin vahingossa turistiryhmän viskimaistiaisiin, mutta löydän sitten orientaatioryhmän luokse. Tutustun muihin vapaaehtoistyöntekijöihin, ja tunnelma on rento ja innostunut. Orientaatio on lyhyt; saamme teepaidat ja yleistä infoa, sekä pahoittelut vastoinkäymisistä tapahtuman suunnittelussa. Scotconin oli tarkoitus olla paljon isompi ja kauemmin kestävä tapahtuma. Nyt olemme töissä pelkästään sunnuntaina. Vapaaehtoistyöntekijöiden määräkin tippui noin sadasta kolmeentoista. Olemme kuitenkin positiivisella mielellä, ja uskomme, että tapahtumasta tulee onnistunut. Onhan se ensimmäinen Scotlantilaista kulttuuria ja Outlander-sarjaa juhlistava tapahtuma, joten ei kaikki voi ensimmäisellä kerralla sujua kuin rasvattu. Opimme varmasti paljon seuraavaan kertaan.

Orientaation jälkeen lähdemme istumaan iltaa läheiseen baariin. Juon kokiksen, mutta en jaksa väsymyksen takia jäädä myöhäiseksi. Onneksi en joudu kuitenkaan lähtemään yksin, ja scottilaistyylisesti kaverini ovat vieraanvaraisesti saattamassa minua oikealle pysäkille, vaikka se onkin aivan toisessa suunnassa.

Sunnuntaina herään aikaisin nuorisohostellissa ja hiivin ulos herättämättä huonetovereitani. Työt Corn Exchangen tapahtumapaikalla alkavat kello seitsemän. Aamupäivän autan valokuvaaja Alistair Watsonia. Hän pystyttää studiosetin ja juttelemme niitä näitä. Puoliltapäivin tapaamme julkkikset Graham McTavishin, Stephen Waltersin, Grant O'Rourken, Steven Creen ja Clive Russellin, joka näyttelee myös Game of Thronesissa. Juttelen myös hieman Outander-sarjassa gaelin kielen asiantuntija Ádham Ó Broinin kanssa. Kuullessaan, että olen Suomesta, hän heti heittää ilmoille kaikki suomenkieliset kohteliaisuudet.

Alistar kuvaa tähdet ja fanit, minä printtan kuvat ja otan ihmisten sähköpostiosoitteet ylös. Työ on hektistä, mutta sujuu hyvin, ja saan lopuksi paljon kiitosta Alistairilta. Pistämme kamat kasaan ja hyvästelemme. Jos hän joskus tarvitsee assistenttia, niin paikka on minulle vapaa.

Ehdin hieman kierrellä, ihastella ja shoppailla, kunnes seuraa Meet&Greet alkaa. Seison hämmentyneenä Clive Russellin pöydän vieressä ja otan hänestä ja faneista kuvia. Hassua olla ihmisen seurassa, jonka aivot tunnistavat tutuksi, mutta kuitenkin tiedät, ettet ollenkaan tunne tätä.
Veraitten vähetessä Alan kiskoo minutkin kuvattavaksi, ja saan nimikirjoitukset aidanselkämykseeni. Olen ujo ja hämmentynyt ja näytän kuvissa hieman kärttyiseltä. Lopuksi olen kuitenkin kiitollinen, että Alan piti minut tekemään sen.

Työt alkavat olla ohitse, ja pääsen kokeilemaan scottilaisia perinnetansseja livebändin säestämänä. Ceilidhissä tanssitaan yksinkertaisaryhmä ja paritansseja. Tanssiin kuuluu paljon hyppelemistä, ja ne ovat usein vauhdikkaita. Nauti täysillä ja pääsen tanssimaan myös hauskan vanhemman sedän kanssa, jolla on tietenkin scottilainen perinnepuku kiltti päällä. Jalat eivät pysy vauhdissa polkkakohdissa, joten sovimme, että Steward nostaa minut aina polkkapyörähdyksissä ilmaan. Hän joutuukin tekemään sitä aika monta toistoa, mutta kohteliaasti nostelee ja tanssii loputkin tanssit kanssani.
Menemme tunniksi viereiseen baariin istumaan ja minulle tarjotaan viski, kun kuullaan, että lähden seuraavana päivänä.

Maanantai aamua kävelen koko päivän, ja linnakäynnin ja Edinburghin eläintarhan päätteeksi alkavatkin jalat jo hieman särkeä. Hymy pysyy silti huulilla, ja hieman haikein mielin saanon hyvästit (hetkeksi) Scotlannille ja nousen lentokoneeseen. Sattumalta istun vielä Glasgowilaisen miehen vieressä, ja hän selittää minulle pienessä humalassa niin innoissaan elämästään, että joudun vaivihkaa pyyhkimään sylkiroiskeita naamaltani.

Edinburghin linna on korkealla kukkulalla

Kun ei saanut kuvaa oikeasta...

Näkymiä ylhäältä linnasta alapihalle ja lemmikkien hautausaalle

Hovineitoja

Parasta viskiä, mitä olen tähän mennessä maistanut...

Sotahistoriaa..

Pingviinit biitsillä

Kello yhden kanuuna

Aloitusvaellus

1.8.2016

Olo ei ole koskaan ollut näin epäorganisoitunut. Palasin kolmen kuukauden Islanninmatkalta neljä päivää sitten, ja nyt olen ensimmäistä päivää Eerikkilän Urheiluopiston eräopaskoulutuksessa. Sormessa kiiltää kihlasormus, kännykkä ei toimi ja huomenaamulla lähdemme kolmen päivän aloitusvaellukselle. Kuuntelen ohjeistuksia ja ajattelen islantilaisella asenteella; kyllähän ne asiat selviää sitten kun ne tapahtuu. Illalla käymme saunassa, uimassa, saunassa, uimassa ja istumme nuotiolla laavulla. Kuuntelen edellisvuoden oppilaiden kertomuksia vaellusreissujen vaikeuksista ja odotan innolla omia haasteitani. Seuraaviksi päiviksi on luvattu ukkosta ja odotan reissua innolla.

Aamulla lähdetään leveäpyöräisillä läskipyörillä matkaan rinkat selässä tietenkin. Pyörät ovat ihanan kevyitä ja niillä kulkee missä vain. Asfaltilla kovaa ajaessa pyörien renkaista läähtee tyydyttävän kuuloinen surina. Ajamme ensimmäiselle rastille pienen koukkauksen kautta ottaen matkaan mukaan vähän lisäkilometreja. Tutustumme trangian käyttöön ja jatkamme kilpailuhenkisen pikaisesti matkaa saapuen seuraavalle rastille melkein ensimmäisinä. Pyöräilyä kertyi 47 kilometriä, joten pyöristä on tässä vaiheessa ihan mukava päästä eroon. Käymme rastilla läpi rinkan säädöt ja oikeoppisen pakkaamisen.
Patikoimme yöpymispaikkaan Korteniemeen Liesjärven kansallispuistossa. Pystytämme teltat, käymme uimassa, keitämme ruokaa, sahaamme ja hakkaamme halot, aloitamme veistelemään haarukoita sekä nautimme illasta nuotion ääressä toisiimme tutustuen. Illalla löydän nukkumapaikan (muka) nelipaikkaisesta putkiteltasta, jossa nukumme kuin sillit purkissa. Herään aamulla kuitenkin virkeänä ja iloisena. Tänään aloitamme patikoimalla perinnetilalle tutustumaan entisaikojen tapaan elää. Maatilalta löytyy perinnemaisemaa vanhoine rakennuksineen, savusaunoineen, lampaineen ja lehmineen. Tutustuttuamme tarpeeksi jatkamme melomalla intiaanikanooteilla sateessa ja ukkosessa. Sataa rankasti ja vedenpinta näyttää siltä, kuin taivaalta tippuisi isoja helmiä veden pintaan. Kauniista näkymästä on hyvä nauttia, kun sadevarustus on hyvä.
Seuraavalla rastilla menemme maihin, syömme ja harjoittelemme hieman uistimen käyttöä. Otamme hetken rennosti ja keräämme kanttarelleja ja mustikoita ennenkui jatkamme taas patikointia. Seuraavalla rastilla opimme kompassin käytön ja suunnan ottamisen. Lähdemme kulkemaan uudelle rastille seuraten ompassin antamaa suuntaa. Matkan ei pitäisi olla pitkä, ikaisemme polulta hieman ja löydämme itsemme keskeltä märkää suota. Metsässä kaikuu ähkäisyt ja kiljaisut, kun yksi toisensa perään bludailee mättäiden väleihin. 50 metrin matkaan kuluu ehkä puoli tuntia ennekuin saavume seuraavalle rastille, jossa tutustumme metsän hyötykasveihin.

Loppupatikka Eerikkilään sujuu kommelluksitta ja perillä suuntaamme ruoan jälkeen ryhmäytymään liikuntasaliin. Väännämme kolme tuntia mahdotonta tehtävää, jotta ohjaajat näkevät, miten toimimme ryhmässä. Kaikilla säilyy hyvä asenne koko harjoituksen ajan, ja itselläni ainakin on hauskaa.
Pääsemme vihdoin saunaan, uimaan ja myöhemmin istumme iltaa grillipaikalla.
Perjantaina pääsemme tutustumaan sahojen, kirveiden ja puukkojen teroitukseen ja huoltoon sekä riu'un tekoon Kartsan kädentaito tunneilla. Yöunet jäivät vähän lyhyiksi ja luokassa en meinaa pysyä hereillä. Siirrymme kuitenkin välineiden esittelyn jälkeen ulos. Teroittelemme puukot, kirveet ja sahat ja lähdemme ruokatauon jälkeen metsään harjoittelemaan riu'un tekoa. Opimme pari hyödyllistä solmua ja nautiskelemme metsän antimista syöden marjoja. Ensimmäinen viikko on eräopaskoulua takana, ja odotan innolla tulevia viikkoja. Tästä on tulossa upea vuosi!