Jännittää niin että meinaan saada rytmihäiriöitä. Istun Eerikkilän autossa, keskityn hengittämiseen ja koitan rauhoittua. Edessä on 24 tunnin suunnistus, meitä ollaan kiikuttamassa jonnekin kartan ulkopuolelle, josta otamme suunnan länteen ja koitamme parini kanssa löytää ensimmäiselle rastille.
Astumme vuorollamme ulos autosta ja suunnistamme suoraan pusikkoon. Ensimmäinen tavoite täyttyy, kun metsäpolulla näkyy kymmeniä kauriinjälkiä. Löydämme itsemme riistaeläinten ruokintapaikalta, edessämme on kasoittain perunoita ja porkkanoita.
Huomaan ensimmäisenä, miten helposti pään suuntavaisto menee sekaisin. Kuljemme tiukati kompassin näyttämällä suunnalla, ja silti minusta tuntuu jatkuvasti, että kävelemme ympyrää. Kompassi on kuitenkin oikeassa ja löydämme ensimmäiselle rastille ja kartalle. Keittelemme glögiä keittimellä ja vaihdan läpimärät housut ja sukat kuiviin lisäten sukkien päälle vielä uovipussit-kenkäni kun ovat jo läpimärät metsähangessa rämmittyämme.
Ihailemme auingonlaskua ja lähdemme sitten suunnistamaan hämärtyvään iltaan. Otsalamput otsalla pilkkopimeässä metsässä ei pelota ollenkaan, varsinkaan kun on selkeä tehtävä ja päämäärä. Ainoastaan ihmisasutuksen lähellä tuntuu hieman karmivalta. Kerran aivan vierestä lehahtaa ilmaan valtavankokoinen huuhkaja, mutta muuten metsässä on hiljaista ja rauhallista. Rämpiessämme huomaamme monia eri eläintenjälkiä ja arvuutteemme niiden jättäjiä.
Fiilis pysyy koko matkan ajan hyvänä ja positiivisena, muutaman kerran olen aivan pihalla ja hieman epätoivoisessa tilassa, mutta kaverin rauhoittava selkääntaputus palauttaa hyvän mielialan. Kerran eksymme jonkun pihalle ja törmäämme säikähtäneen näköiseen kalsarikalleen. Kumpihan säikähti enemmän, hän vaiko me. Selitämme tilanteemme ja saamme neuvon oikeaan suuntaan. Saavumme yhdentoista maissa Turpoonjoen laavulle, keittelemme pikaisesti puurot ja käymme aittaan nukkumaan.
Muutaman tunnin unien jälkeen nousemme ylös, keittelemme taas koomassa puurot ja lähdemme klo 4.12 suunnistamaan metsään. Vaihtelemme edessämenijän paikkaa aina metsätien kohdatessamme ja pidämme pieniä taukoja. Istahdan yhdellä tauolla rinkan päälle ja meinaan nukahtaa. Muutaman kerran olen jo kaatunut rinkka selässä, enkä ole päässyt ylös ilman apua. Tämä tietysti naurattaa hysteerisesti.
Saavumme viimeiselle rastille, jossa meiltä kysytään ilmansuunnista. Keskittymiskyky on melko heikkoa luokkaa ja sekoilemme hieman. Fiilikset ovat kuitenkin melkoisen hilpeät. Matka koululle tuntuu kuitenkin pitkältä, ja harhailemmekin hieman. Huomaan tekeväni virheitä, joita en ns. selvinpäin tekisi.
Saavumme koululle kahdeksan jälkeen aamulla naureskellen ulkomuodoillemme. Oma lookini muistuttaa spurgun ja peikon välimuotoa pörröhiuksien, haalistuneen sotamaaluksen ja jalassa roikkuvan muovipussin takia.
Laitamme tavarat kasaan, syömme ja kiiruhdamme saunaan pesulle. Ihana pestä matkan liat ja hajut ja virkistyä avannossa. Olo alkaa olla raukea, kun pääsee vielä ruokalaan syömään kunnolla. Keho on aivan sekaisin, tuntuu että kokoajan on nälkä, mutta ei tee mieli syödä. Bussissa simahdan heti kun pääsen istumaan.
