Leirielämää

Taakse on nyt jäänyt aika monta hienoa kokemusta, jotka ovat sujahtaneet ohitse liian nopeasti. Elämä on muuttunut aika radikaalisti, kun kumppani, kaupunki ja koti on vaihtunut kertaheitolla. Tunteiden virrassa ei paljoa pyristellä, mutta nyt alan sopeutua ja kotiutua sen verran, että saan päiviteltyä vaellustani tänne somen ihmeelliseen maailmaan.

Maaliskuussa kaikkien ryhmäläisten stressitasot hipoivat huippujaan valmistautuessamme jännittävään lapinleiriin ja neljän viikon työharjoittelujaksoihin. Palautuminen oli osalla vielä jäänyt puolitiehen Pudasjärven umpihankihiihtokoetuksen jälkeen, ja tunnelma oli kireä. Itseänikin olisi enemmän miellyttänyt vain istua bussissa, kuin lähteä Kiilopäällä hiihtelemään erämaahan kolmen päivän maastoharjoitukseen. Jännitän suoriutumistani aika paljon, sillä sairastelun vuoksi olen missannut kaksi aiempaa talvileiriharjoitusta. Ahkiohiihto leiripaikalle hiihdetään siis hieman pipo kireällä. Leirin pystyttäminen sujuu pienellä säädöllä; emme oikein osaa päättää kaivammeko lumeen poteron vai emme, joten päädymme johonkin sen välimaastoon.

Seuraava aamu on kaikille järkytys; luvatun -18 asteen sijasta aamu valkenee -34 asteeseen. Paljain käsin makuupussista kuoriutuminen on kivulias virhe. Kaikki aamutoimet tapahtuvat kaksi kertaa hitaammin kuin yleensä ja ihmiset ovat kärttyisiä. Kaikki ylimääräine ohjelma saa pinnan kiristymään, ja monen tekisi mieli vain käpertyä makuupussiin. Tällaisissa pakkasasteissa on kuitenkin erittäin tärkeää liikkua ja pitää lämpöä yllä, ja alammekin kasaamaan lumesta kammeja. Neljässä tunnissa leirialueelle onkin noussut neljä kammikasaa. Seuraavaavana tehtävänä on oma lepihommani; kammien kovertaminen, Uppoudun tähän hommaan täysillä ja tauotkin pidän kammin sisällä teetä siemaillen ja "lumikeksiä" nakerrellen. Seuraavan yön vietämme kammissa, jossa lämpöasteet lähentelevät nollaa. Kaikki äänet vaimenevat, ja tuntuu, kuin olisi palannut takaisin vauvaksi lumiseen kohtuun.

Yö lumikammissa nostaa tunnelmaa kummasti, ja aamulla arvostus talvileireilyä kohtaan on hieman korkeampi. Lähdemme hiihtämään ja huiputtamaan lähellä sijaitsevaa tunturia. Omat odotukseni tunturille noususta ovat aika ahdistuneita, sillä luulen, että nousemme suoraan ylös ja saksikävelyä. Rankkaa olisi. Onneksi menemme kuitenkin verkkaista tahtia, siksakkia rinnettä pikkuhiljaa nousten. Huipulla on hienoa olla, vaikka harmaalla kelillä maisemia ei paljoa näykkään. Kahdeksan tuntia menee hujauksessa, ja leirissä kaikki suurinpiirtein säntäävät unten maille. 

Aamulla pakkaamme leirin kasaan ja suuntaamme takaisin bussin luo tienristeykseen. Puolessa välissä saamme kuitenkin oppia, miksi asiakkaan pelastamista ahkiossa vetämällä ei kannata ottaa ykkösvaihtoehdoksi turvallisuussuunnitelmaan. Kiskomme yhtä luokkatovereistamme ahkiossa kolmen ihmisen voimin, muiden tampatessa reittiä umpisessa. Bussilla on aplodien aika.